Loistava sotataktikko, "Erämaan kettu"

1912: Heti vuoden alussa Rommel sai ylennyksen luutnantiksi ja hän palasi rykmenttiinsä. missä hänen tehtävänään oli johtaa värväämistä rykmentin riveihin aina Ensimmäisen Maailmansodan alkuun asti.

1913: Rommelin isä kuolee.

1914: Toukokuussa Rommel sai siirron Ulmin kenttätykistörykmenttiin. Komennusta ei kestänyt kovinkaan pitkään, kun 31. heinäkuuta hän sai käskyn palata takaisin 124. jalkaväkirykmenttiin. Elokuun 2. päivänä rykmentti aloitti marssin kohti rintamaa, ja paria päivää myöhemmin Rommel liittyi joukkoihin.
Syyskuussa palvellessaan länsirintamalla Rommel haavoittui jalkaan hyökättyään kolmea ranskalaissotilasta kohti pelkän pistimen turvin; häneltä oli ammukset loppuneet hetkeä aiemmin. Nuoren luutnantin rohkeus joukkojen johtamisessa ei jäänyt huomioimatta.

1915: Rommel kihlautui Lucie Marian kanssa. Tammikuussa Rommel palasi takaisin palvelukseen ja suoraan Argonnen etulinjoille Ranskassa, missä hän suoritti yhden uskaliaimmista tehtävistään. Ryömittyään miehineen piikkilankaesteiden läpi ranskalaisten asemiin hän valtasi joukkoineen neljä bunkkeria ja piti asemansa ranskalaisen pataljoonan lukuisista hyökkäyksistä huolimatta. Rommel sai käskyn kumminkin vetäytyä, ja tässä hän onnistui menettäen ainoastaan koko operaation aikana kymmenisen sotilasta.
Monien uskaliaiden tehtävien ansiokkaasta suorittamisesta Rommel sai sekä 1. että 2. Luokan Rautaristin.
Hän haavoittui useampaankin otteeseen vuoden aikana, ja sai myös ylennyksen luutnantiksi.
Syys- ja lokakuun vaihteessa hän sai siirron Itävaltaan rankkaan koulutukseen Alpen Korps vuoristojoukkoihin.

1916: Kesken koulutuskauden Rommel "karkasi" Danzigiin pariksi päiväksi, ja avioitui Lucie Marian kanssa. Vuoden lopulla Rommel saa siirron itärintamalle, Siepenburgenin alueelle. Huolimatta nuoresta iästään Rommel oli joukkojensa silmissä kunnioitettu hahmo, joka teki taidokkaita hyökkäyksiä vihollista vastaan ja hänen maineensa rohkeana johtajana kasvoi koko ajan.

1917: Toukokuussa Rommel sai siirron länsirintamalle, ja elokuussa takaisin itärintamalle, missä hän osallistui joukkoineen mm. Cosna -vuoren ja Caporetton taisteluihin. Sloveniassa taistellessaan Rommel osoitti taas yllätyksellisyytensä; huolimatta siitä että oli ollut liikkeellä yli 50 tuntia yhtäjaksoisesti, Rommel valtasi kuuden komppanian voimin Matajur -vuoren kiiveten yli 2000 metrin korkeuteen, ottaen vangiksi 9000 italialaista sotilasta, 150 italialaista upseeria ja sotasaaliiksi 81 tykkiä.
Tässä operaatiossa saavutettujen voittojen ansiosta hänet ylennettiin kapteeniksi ja samassa yhteydessä hänelle myönnettiin "Pour le Merite" -kunniamerkki, jota yleensä myönnettiin vain ansioituneille kenraaleille.
Hänet myös määrättiin esikuntatehtäviin, ja myös ansaitulle lomalle, josta Rommel kylläkin oli enemmänkin harmissaan.

1918: Joulukuussa Rommel sai siirron takaisin vanhaan rykmenttiinsä Weingarteniin.

1919: Kesällä hänet lähetettiin Friedrichshafeniin komentamaan turvajoukkoja.

1921: Tammikuussa tuli siirto Stuttgartiin 13. jalkaväkirykmentin komentajaksi, missä hän palvelikin sitten aina vuoteen 1929 saakka. Tänä aikana Rommel ja Lucie Maria saivat ainoan lapsensa Manfredin, joka syntyi joulukuussa 1928.

1929: Nuoren kapteenin samalla uhkarohkea, mutta myös taktisesti tehokas toiminta rintamalla ei ollut jäänyt huomioimatta, ja lokakuussa hänet siirrettiinkin Dresdenin Jalkaväkikouluun opettajaksi. Tänä aikana Rommel kirjoitti kirjaansa "Jalkaväki hyökkää" ("Infanterie greift an"), joka perustui hänen omiin kokemuksiinsa ja päiväkirjamerkintöihinsä Ensimmäisessä Maailmansodassa.
Jalkaväkikoulussa hän oli aina vuoteen 1933 saakka.

1933: Huhtikuussa Rommel sai ylennyksen majuriksi, ja sai siirron Goslariin 17. jalkaväkirykmentin pataljoonankomentajaksi.

1934: Rommel tapasi Adolf Hitlerin ensimmäistä kertaa, kun tämä tulee joukkojen tarkastuskäynnille Goslariin. Rommel teki vaikutuksen Hitleriin koulutusmenetelmillään, ja tämä painoikin mieleensä hänet.

1935: Huhtikuussa Rommel sai ylennyksen everstiluutnantiksi ja hänet nimitettiin opettajaksi Potsdamin sotilas-akatemiaan.

1937: "Jalkaväki hyökkää"-kirja julkaistiin, ja siitä tuli kiitetty teos etupäässä armeijan riveissä. Se ei jäänyt huomaamatta Adolf Hitleriltäkään, johon kirja teki vaikutuksen. Rommel sai käskyn osallistua Hitler-Jugend –nuorten opetukseen ja koulutukseen . Tapojensa mukaan Rommel paneutui annettuun tehtävään ahkerasti. Hän piti luentoja, oppitunteja ja tarkastuksia leireillä. Hän ehdotti useaankin otteeseen Hitler-Jugendin johtajalle, Baldur von Schirachille, että armeijan osuutta nostettaisiin koulutuksessa. Von Schirach, jonka sanottiin olleen Rommelille kateellinen tämän saavutuksista sotilasuralla, sekä siitä että Hitler-Jugendin nuoret suorastaan palvoivat tätä sotasankaria, tyrmäsi ajatuksen. Tämän jälkeen Rommelilla ei ollut mitään asiaa sotkeutua Hitler-Jugendin koulutusohjelmaan.

1938: Rommel sai ylennyksen everstiksi ja hänelle osoitettiin sotilasakatemian komentajan paikkaa Wiener Neustadtissa. Täällä hän myös alkoi kirjoittaa ”Panssarivaunu hyökkää”-kirjaa ( saks. ”Panzer greift an”) .
Kauan ei Rommel saanut akatemian johdossa olla, sillä Adolf Hitler päätti vierailla miehitetyssä Tsekkoslovakiassa sekä Liettualta saadulla Memelin alueella, ja halusi Rommelin henkivartiostonsa komentajaksi tälle matkalle, joka tehtiin Hitlerin omalla, yksityisellä junalla (”Führersonderzug”). Näihin aikoihin Rommel tutustui Kolmannen Valtakunnan propagandaministeriin Joseph Goebbelsiin. Huolimatta korkean tason kytköksistään Saksan ylimpään johtoon Rommel ei koskaan liittynyt natsipuolueeseen. 

1939: Syyskuun i.päivä Saksa hyökkäsi Puolaan. Rommel sai ylennyksen kenraalimajuriksi, ja hän jatkoi Adolf Hitlerin henkivartioston (FührerBegleitbataillon) päällikkönä. Lukuisat junamatkat Hitlerin yksityisjunalla rintaman tuntumaan tulivat tutuiksi hänelle. Hitlerin tarkastuskäynneillä valloitetussa Tsekkoslovakiassa, Memelissä, Liettuan ainoassa Itämeren satamassa, ja varsinkin Puolassa Rommelille valkeni panssarivaunujen monipuolisuus ja niiden merkittävyys modernin sodankäynnin selkärankana.
Puolan onnistuneiden valloitustaisteluiden innoittama Rommel ymmärsi, että Saksan seuraava kohde olisi lännessä; Ranskan ja Alankomaiden valloituksia oltiin jo lyömässä lukkoon.
Koska hän oli yksi Hitlerin lähimmistä upseereista silloin, hän rohkaisi mielensä ja pyysi Hitleriltä siirtoa taistelutehtäviin.

1940: Joidenkin tarinoiden mukaan Hitler antoi Rommelille vapaat kädet valita, mitä joukkoja tämä haluaisi komentaa.
Rommel, jolla ei ollut silloin käytännön kokemusta panssarivaunuista, pyysi panssarivaunudivisioonaa, ja helmikuun 15. päivä hänestä tuli 7. panssarivaunudivisioonan komentaja, vain kolme kuukautta ennen Ranskan sotaretken alkua.
Huolimatta kokemuksen puutteesta ja kateellisista upseeritovereista, Rommel paneutui divisioonansa koulutukseen täydellä sydämellä. Kuten historia osoittaa myöhemmin, 7. panssarivaunudivisioona omaksui nopeasti uuden komentajansa opit tehden uskaliaita ja epätavallisia operaatioita taistelukentillä.
Saksan valmistautuessa länteen suunnattuun invaasioon Rommelin panssarivaunudivisioona liitettiin 15. panssarijoukkoihin, joiden komentajana toimi kenraali Hermann Hoth.
Toukokuun 10. päivä Saksa hyökkäsi länteen, ja Rommel divisioonansa johdossa ylitti Belgian rajan aamunkoitteessa.
Toukokuun 12. päivä hänen joukkonsa saapuivat Dinantin pikkukaupungin liepeille ja 13. päivän raskaiden taisteluiden jälkeen ylitti Meuse-joen luoden sillanpääaseman perässä seuraaville saksalaisille joukoille.
Toukokuussa Rommelin joukot saapuivat Arrasin liepeille, ja alkoivat piirittää kaupunkia.
Kenraalimajuri Harold Franklynin johdolla englantilaiset BEF-joukot ranskalaisten tukemana suorittivat vastahyökkäyksen, ja tyrmistyksekseen Rommel huomasi nopeasti, että saksalaisten kevyiden Panzer ll – ja Panzer lll –panssarivaunujen tykit eivät purreet englantilaisten jykeviin Matilda ll-tankkeihin. ”Totenkopf” –SS-divisioonan panssarintorjuntatykit olivat myös kelvottomia Matildoja vastaan.
Nopeana strategina Rommel määräsi divisioonansa 88mm FlaK 18 –ilmatorjuntatykit ja 105mm:n kenttätykit puolustuslinjaan ja johti itse tykistöä; englantilaiset kärsivät mittavia tappioita. Nopeasti Rommel suoritti oman vastaiskunsa Luftwaffen tukemana ja löi englantilaiset takaisin.
 
Useiden raskaiden, mutta menestyksekkäiden taisteluiden jälkeen Saksan joukot 7. panssarivaunudivisioonan vyöryessä kärjessä saapuivat Englannin Kanaalille jo kesäkuun 10. päivä. Tämän jälkeen Rommel hyökkäsi Cherbourgiin 19. päivä Stuka-pommittajien avustamana ottaen vangiksi 30.000 ranskalaista sotilasta.
Kesäkuun 25. päivään mennessä taistelut Ranskassa olivat ohi.
Taisteluiden aikana Rommelin 7. panssarivaunudivisioona sai lempinimen "Haamudivisioona" ("Gespenster Division"), sillä ei edes välttämättä Saksan armeijan ylin johto eikä myöskään Rommelin oma esikunta tiennyt, milloin missäkin divisioona ilmestyisi taistelukentälle. Rommel oli kouluttanut joukkonsa liikkumaan nopeasti ja huomaamattomasti maastoa hyväksi käyttäen. Rommel opittiin myös tuntemaan kenraalina, joka oli aina etulinjassa tai heti sen läheisyydessä taisteluiden aikana. Hänen mielestään oli tärkeää että komentajan pitää olla joukkojensa lähellä.
Vaikka Rommel olikin vaikuttamassa Ranskan valtaamiseen, sai hän ylistävien kommenttien lisäksi myös arvosteleviakin mielipiteitä. Kaikkia ei hänen tyylinsä sotia miellyttänyt.
 
Rommel palasi kesällä Wiener-Neustadtiin vaimonsa ja poikansa luokse lepäämään joksikin aikaa, kunnes loppuvuodesta palasi kouluttamaan ja harjoittamaan 7. panssarivaunudivisioonan joukkoja. Harjoituksien aihe: Maihinnousu Englantiin.
"Operaatio Merileijonaan" kuului muunneltujen jokiproomujen lastausta ja purkua; näiden tarkoitus oli viedä 7. panssarivaunudivisioona Englannin rannikolle. Operaation valmistelu kumminkin pysäytettiin väliaikaisesti, kunnes täydellinen peruutuskäsky tuli ja suunnitelmat haudattiin lopullisesti.

1941: Tammikuussa Rommel ylennettiin kenraaliluutnantiksi. Helmikuussa, 6.päivä Hitler kutsui hänet Berliiniin. Siellä Rommel sai kuulla olevansa Saksan Afrikan joukkojen ("Deutches Afrika Korps") komentaja. "Afrika Korps" -joukot koostuivat aluksi kahdesta divisioonasta, 5. kevyestä panssaridivisioonasta (joka myöhemmin nimettiin 21. panssaridivisioonaksi) ja 15. panssaridivisioonasta, joiden tarkoituksena oli tukea Brittiläisen Kansanyhteisön joukkojen kanssa taisteluihin joutuneita italialaisia joukkoja.

Helmikuun 14. päivä 5. kevyt panssaridivisioona nousi maihin Tripolissa johdossaan Rommel.
Rommel huomasi heti, että italialaisten taistelumoraali oli alamaissa ja tappiomieliala vallitsi kaikkialla. Italialaisia sotilaita oli joutunut englantilaisten vangiksi peräti 130.000 ja 400 panssarivaunua oli joutunut sotasaaliiksi. Vain 7000 sotilasta oli enää jäljellä.
Hän päätti olla välittämättä käskyistään ja otti koko rintaman omaan komentoonsa syrjäyttäen italialaiset upseerit.

Maaliskuun 24. päivä "Afrika Korps" joutui ensimmäiseen taisteluunsa englantilaisten kanssa.
Rommel aloitti tarkasti rajatun hyökkäyksen johtaen 5. kevyttä panssaridivisioonaa ja kahta italialaista divisioonaa.
Mersa el Bregaan perääntyneet englantilaiset joukot alkoivat rakentaa puolustusasemia, ja Rommel päätti jatkaa hyökkäystä estääkseen vastapuolen suunnitelmat. Hän onnistuikin tässä ja saksalaisten ja italialaisten joukkojen eteneminen jatkui.
Täysin yllättyneinä saksalaisten nopeudesta ja luulleen Rommelin joukkoineen olevan ylivoimaisia englantilaisten komentaja, kenraali Archibald Wavell antoi hätäisen vetäytymiskäskyn pois Benghazista peläten joukkojensa jäävän saarroksiin kaupunkiin. Wavell oli joutunut aikaisemmin keväällä lähettämään osan joukoistaan Kreikkaan puolustustaisteluihin.
Saatuaan tiedon englantilaisten vetäytymisestä Rommel päätti tehdä taas yhden yllättävistä liikkeistään: hän antoi italialaiselle Ariete –divisioonalle käskyn jatkaa perääntyvien englantilaisten takaa-ajoa ja 5. kevyt divisioona sai taas tehtäväkseen miehittää Benghazi.
Vedoten kaluston kuntoon kenraalimajuri Johannes Streich, joka oli nyt 5. kevyen divisioonan komentaja, vastusti Rommelin suunnitelmia. Rommel ei välittänyt tuon taivaallista vastalauseista.
Huhtikuun 8. päivä Libyan itäisen rannikon osa  aina Tripolista El Agheilaan ja Gazalaan saakka oli saksalaisten valloittama. 

Rommel oli saanut käskyn olla etenemättä Maradahin keitaita lännemmäksi. Huolimatta Saksan ylimmän sodanjohdon käskyistä Rommel näki tilaisuuden Liittoutuneiden täydellisessä lyömisessä Pohjois-Afrikan rintamalla sekä mahdollisuuden vallata Egypti.
Hänen oman esikuntansa upseerit sekä divisioonien komentajat protestoivat kuullessaan suunnitelmista, mutta hän ei suostunut kuuntelemaan.
Huhtikuun 9. päivä saksalaiset joukot koukkasivat Tobrukiin. Taisteluiden edetessä englantilaisten Läntisten aavikkojoukkojen komentaja, kenraali Richard O’Connor sekä Egyptissä olevien englantilaisten joukkojen komentaja, kenraali Philip Neame, joutuivat yllättäen vangeiksi.

Vaikka Rommel piiritti Tobrukia kahdeksan kuukautta, ei hän onnistunut valloittamaan kaupunkia.
9. australialainen divisioona vahvistettuna 18. australialaisella prikaatilla ja englantilaisella tykistöllä osoittautuikin sitkeäksi vastustajaksi. Australialaisten korkea taistelutahto teki vaikutuksen Liittoutuneisiin mutta myös Rommeliin ja hänen joukkoihinsa.

Hänen joukkonsa alkoivat harveta, ja vahvistuksia ei ollut luvassa, sillä Saksassa oltiin saatu "Operaatio Barbarossan" valmistelut päätökseen. Tobrukin puolustajat taas saivat koko ajan täydennyksiä meriteitse. Rommel joutui alituiseen kiistoihin upseereidensa kanssa.
Hän pyysi täydennyksiä Saksan ylimmältä sodanjohdolta, mutta esikuntapäällikkö kenraali Franz Halder, jonka nimenomaista käskyä olla etenemättä Maradahia pitemmälle Rommel oli rikkonut, ilmoitti hänelle, ettei täydennyksiä voida toimittaa siinä suhteessa, mitä Rommel olisi halunnut. Kaiken lisäksi Halder lähetti kenraali Friedrich Pauluksen Afrikkaan seuraamaan Rommelin toimia.
Useita taisteluita läpi käytyään saksalaiset joutuivat perääntymään aina Gazalaan asti RAF:n moukaroidessa raskaasti joukkoja. Perääntyminen jatkui aina El Agheilaan saakka.

Tänä aikana Rommelin kekseliäisyys taisteluissa ja niiden suunnittelussa saivat sekä omat että vihollisen joukot antamaan hänelle saman kutsumanimen..."Erämaan Kettu" (engl. "Desert Fox", saks. "Wüstenfuchs").
Rommelista tuli nyt myös akselivaltojen kaikkien Afrikan joukkojen komentaja.
Rommel koetettiin myös salamurhata eräänä marraskuun yönä englantilaisten kommandoryhmän voimin. Joukko tunkeutui Rommelin esikunnan tiloihin, mutta epäonnistui tehtävässään; liikkuvaa sorttia oleva "Erämaan Kettu" ei ollut edes paikalla iskun sattuessa.

1942: Tammikuun 5. päivä kaivattuja täydennyksiä saapui El Agheilaan; 55 panssarivaunua ja tarviketäydennykset nostivat mielialaa saksalaisten joukossa, ja Rommel aloitti uuden vastahyökkäyksen suunnittelun.
20. tammikuuta taistelu alkoi Rommelin raivoisalla vastahyökkäyksellä liittoutuneiden asemia vastaan. Jälleen kerran salamasota-taktiikka puri Liittoutuneisiin ja he joutuivat jälleen perääntymään. Heidän tappioikseen luettiin 110 panssarivaunua ja muuta raskasta kalustoa.
Yhdeksän päivää myöhemmin saksalaiset valtasivat Benghazin takaisin ja Liittoutuneiden joukot vetäytyivät Gazalan ja Tobrukin alueille.

Sekavien taisteluiden takia Rommel ja hänen esikuntansa huomasivat useammankin kerran olevansa vihollislinjojen selustassa. Kerrotaan joukon kerran ajaneen Liittoutuneiden kenttäsairaalan eteen ja Rommelin kysyneen tarvittiinko mitään, luvanneen lääkintätarvikkeita ja ajaneen pois kenenkään sen enempää estelemättä.

Huhtikuussa ”Afrika Korps” alkoi saada kaivattuja täydennyksiä, kylläkin kituliaasti. Joukkojen vahvistuessa Rommel alkoi suunnitella suurempaa hyökkäystä englantilaisten asemiin Gazalan ympäristössä.
Samaan aikaan englantilaiset suunnittelivat omaa hyökkäystä, sillä heidän asemansa soveltuivat paremmin hyökkäämiseen kuin puolustustaisteluun. Gazalan läheisyydessä odottivat tositoimia 900 panssarivaunua, joista 200 oli uusia Grant –mallisia tankkeja.
Rommelilla oli 320 panssarivaunua; 50 niistä oli vanhentuneita PzKpfw ll –mallin saksalaisia tankkeja sekä 240 italialaista tankkia, jotka nekin olivat riittämättömiä.
Jälleen kerran hän ajatteli käyttävänsä 88mm:n ilmatorjuntatykkejä, mutta niitäkin vaivasivat liian vähäiset täydennykset. Jalkaväki ja tykistö olivat myös kärsineet tappioita.
Kaikesta huolimatta Rommel uskoi suunnitelmaansa.

Toukokuun 26. päivä Gazalan todellinen taistelu alkoi.
Rommelin käskemänä italialainen jalkaväki hyökkäsi suoraan Gazalaa kohti. Muutamia panssarivaunuja seurasi jalkaväen tukena, vaikka pääasiallinen tehtävä näillä panssarivaunuilla oli antaa vihollisille harhakuva siitä, että tämä oli heidän odottamansa hyökkäys. Seuraavan päivän aamuna Rommelin itsensä komentamina ”Afrika Korps”-joukot, italialaisten 20. moottoroidut joukot ja saksalaisten 90. kevyt ”Afrika”-divisioona koukkasivat selustaan. Tämän päivän aikana useita taisteluita käytiin alueella kummankin osapuolen kärsien mittavia tappioita.
Toukokuun 28. päivä, harmistuneena menetyksistä, Rommel antoi käskyn motittaa englantilaisten yksittäisiä joukko-osastoja ja tuhota ne. Vastapuoli yllätti Rommelin tehokkaalla puolustustaistelullaan ja seuranneet vastahyökkäykset pakottivat vuorostaan saksalaisten ottamaan puolustuskannan. Suunniteltu nopea eteneminen rannikolle oli pysäytetty.
Kesäkuun 2.päivänä oli kulunut jo pari viikkoa siitä, kun ”Trieste”-divisioona ja 90. kevyt ”Afrika” –divisioona olivat piirittäneet Bir Hakeimin linnoituksen.
Huolimatta Luftwaffen ja saksalaisten ja italialaisten toistuvista hyökkäyksistä linnoituksen puolustajat pitivät pintansa. Kenraali Marie Pierre Koenigin johtama 1. Vapaan Ranskan prikaati eivät antaneet periksi tuumaakaan ja näin ollen antoivat englantilaisten 8. armeijalle aikaa peräytyä El Alameiniin. Täydennyksiä linnoitukseen toimitettiin sekä panssariautoilla että ilmateitse.
Kesäkuun 9.päivä tuli vetäytymiskäsky, ja vuorokautta myöhemmin Bir Hakeimin joukot häipyivät yön pimeyteen pienissä ryhmissä määränpäänä Tobrukin satamakaupunki. Ainoastaan kuolettavasti haavoittuneet jäivät puolustamaan linnoitusta.
Saksalaisille ei tuottanut mitään vaikeuksia seuraavana päivänä vallata linnoitus.
Bir Hakeimin valtauksen jälkeen kesäkuun 15. päivä Rommelin suunnitelma toteutui, ja hänen joukkonsa saavuttivat Välimeren rannikon.
Rommel oli päättänyt vallata Tobrukin Liittoutuneiden joukkojen ollessa sekasortoisessa tilassa.
Hyvin suunnitellun ja nopean hyökkäyksen lopputulos oli se, että Tobruk antautui 21. kesäkuuta. Australialaiset joukot, jotka olivat aikaisemmin puolustaneet kaupunkia, olikin nyt siirretty Tyynelle Merelle, ja puolustajina toimivat nyt samat joukot, joita Rommel oli aikaisemmin moukaroinut hyökkäyksillään ja pakottanut perääntymään itään. Väsyneet ja tappioita kärsineet englantilaiset eivät olleet kerenneet valmistautua ja näin ollen he antautuivat.

Tobrukin voiton kunniaksi Hitler ylensi Rommelin  kenttämarsalkaksi. Hän oli nuorin koskaan tämän arvonimen saaneista, vaikka olikin jo 50-vuotias. Kuultuaan ylennyksestään hän oli todennut yhdelle alaisistaan, majuri Hans von Luckille, että olisi mieluummin ottanut yhden divisioonan uusia sotilaita kuin ylennyksen kenttämarsalkaksi.


Tobrukin antautuminen ei riittänyt Rommelille. Hän päätti ajaa liittoutuneet niin kauas itään kuin mahdollista ja saavuttuaan El Alameiniin, alle sadan kilometrin päähän Alexandriasta, "Afrika Korps" oli melkein loppuunajettu. Liittoutuneilta sotasaaliiksi saatujen varusteiden ja kaluston lisäksi joukoilla oli enää viitisenkymmentä saksalaista panssarivaunua. Huolimatta toistuvista pyynnöistä saada lisää joukkoja Rommel sai ainoastaan silloin tällöin täydennyksiä; Saksan huomio oli nyt kiinnittynyt täysin itärintamalla käytyihin taisteluihin.
Taistelut Pohjois-Afrikassa kääntyivät näännyttäväksi asemasodaksi ja kummallakin puolella kaatui tuhansia sotilaita.
Elokuussa englantilaisten 8. armeija sai uuden komentajan, Bernard Montgomeryn.
Englantilaiset saivat täydennyksiä, ja kuultuaan vihollisen 100.000 tonnin tarviketoimituksesta Rommel antoi joukoilleen käskyn hyökätä koukkaamalla etelästä, missä maasto ei antanut englantilaisille mitään mahdollisuutta kunnollisiin puolustusasemiin. Montgomery oli huomannut saman asian, ja puolustuslinja oli rakennettu Alam el Haifan harjulla.
Elokuun 30. päivä Rommelin joukot aloittivat hyökkäyksen Alam el haifassa olevia englantilaisten asemia vastaan, mutta hyökkäys epäonnistui englantilaisten ilmaiskujen ja tykistötulen vuoksi. Paria päivää myöhemmin Rommel päätti perääntyä.
Nyt vuorostaan saksalaiset joukot joutuivat takaa-ajetuksi.
Kärsien raskaita tappioita ne perääntyivät ja tilanne näytti epätoivoiselta sodankulun kannalta.

Syyskuussa englantilaiset suorittivat sarjan hyökkäyksiä Tobrukia, Jalon keidasta, Barcea ja Benghazia kohti tarkoituksenaan tuhota mahdollisimman paljon lentokenttiä ja satamia sekä vaikeuttaa täydennyksien toimitusta. Operaatio onnistuikin suuremmalti osin, vaikka Liittoutuneet kärsivätkin suuria tappioita.
Kuluttavan ja raskaan Pohjois-Afrikan kampanjan vaikutuksesta Rommelin terveys alkoi reistailla.
Sairaana ja väsyneenä, Rommel matkusti sairaslomalle ensin Italiaan ja sitten Saksaan.

Lokakuussa 23.päivä, englantilaiset aloittivat suurhyökkäyksen El Alameinissa saksalaisten asemia vastaan.
Kuultuaan hyökkäyksestä Rommel palasi nopeasti takaisin Afrikkaan, mutta kesti kaksi päivää ennen kuin pääsi esikuntaansa.
El Alameinin puolustus oli vahva huolimatta suurista menetyksistä.
Englantilaisten ja saksalaisten välissä oli laaja miinakenttä, jonka Rommel toivoi hidastavan vihollisen etenemistä jalkaväen konekivääripesäkkeiden ja tykistön avustuksella aina siihen saakka kunnes lännessä odottaneet panssarijoukot saapuisivat paikalle.
Saksalaiset joukot suorittivat vastahyökkäyksen ja taistelut etenivät sellaiseen vaiheeseen, missä kenraali Montgomery antoi käskyn pysäyttää eteneminen marraskuun 1. päivä. tunkeuduttuaan 4 km:n päähän saksalaisten linjojen sisälle.
Kummatkin puolet olivat kärsineet raskaita tappioita.
Montgomeryn päättäessä odottaa täydennyksiä ja tarviketoimituksia, Rommel päätti peräytyä.
Ennen kuin perääntymiskäskyä ennätettiin antaa, Adolf Hitlerin viesti saapui perille puolelta päivin.
Perääntyminen ei tullut kuuloonkaan, ja ei ollut muita vaihtoehtoja kuin ”voitto tai kuolema”.
Huolimatta järjettömästä käskystä ja varmana siitä, että tämä olisi Saksan Afrikan-panssarijoukkojen loppu, Rommel totteli käskyä ja taistelua jatkettiin.

Syyskuun 4. päivä täydennysjoukkoja, tarvikkeita ja kalustoa saaneet englantilaiset joukot aloittivat hyökkäyksen saksalaisia vastaan. Melkein 500 panssarivaunun voimalla ne vyöryivät kohti saksalaisten asemia, tuhoten täysin 20. italialaiset moottoroidut joukot ja repäisten rintamaan yli 20 km:n mittaisen aukon.
Nyt, välittämättä Hitlerin kiellosta, Rommel antoi perääntymiskäskyn. Hitlerin myöntämä perääntymiskäsky tuli 12 tuntia myöhemmin.
Rommelin joukoista ei ollut enää kuin rippeet jäljellä.
Tämä johti Tobrukin, Benghazin ja El Agheilan menetyksiin. Huonojen huoltoyhteyksien ja -toimituksien takia Rommel antoi käskyn perääntyä aina Tunisiaan asti välittämättä Hitlerin ja Mussolinin vaatimuksista.

1943: Tammikuussa 23. päivä, englantilaiset valloittivat Tripolin takaisin. Helmikuun 20. päivä Rommel valtasi Kasserinen solan; täällä hän sai ensikosketuksen amerikkalaisiin joukkoihin (US. Army’s ll Corps), jotka osoittautuivat täysin kokemattomiksi taistelijoiksi, kuten komentajansakin, kenraalimajuri Lloyd Fredendahl.
Kokeneille, monien taistelujen parkitsemille saksalaisille amerikkalaiset olivat pelkkä suupala.
Amerikkalaiset olivat pakotettuja vetäytymään melkein 100 km:n päähän.

Tammikuun loppupuolella Rommel luovutti Afrikan panssariarmeijan komentajuuden italialaiselle Giovanni Messelle ja joukkojen uudeksi nimeksi tuli 1. Italialais-saksalainen panssariarmeija. Vaikka Messe olikin nyt päällikkö, oli Rommel se joka oli todellinen johtaja.
Vielä kerran Rommel suoritti yhden hyökkäyksen Afrikan sotatantereilla englantilaisten 8. armeijaa ja kenraali Montgomerya vastaan, mutta kärsi suuria tappioita ja joutui keskeyttämään hyökkäyksen.
Maaliskuussa 9. päivä Rommel luovutti paikkansa Afrikan armeijaryhmän komentajana kenraali Hans-Jürgen von Arnimille ja lähti joukoiltaan salaa Afrikasta. Lähtö salattiin Hitlerin käskystä, joka pelkäsi saksalaisten sotilaiden taistelumoraalin romahtavan, jos he saisivat kuulla kunnioittamansa komentajan ja legendan jättäneen heidät.
”Erämaan Kettu” oli syrjäytetty, sairas ja väsynyt.
Toukokuun 12. päivä kenraali Messe ylennetään kenttämarsalkaksi.
Vuorokautta myöhemmin hän antaa Afrikan armeijakunnan rippeille käskyn antautua Liittoutuneille.

Maaliskuusta heinäkuuhun Rommel vietti aikaansa perheensä kanssa nauttien toipumislomastaan, joka tuli enemmän kuin tarpeeseen.

Heinäkuussa hän sai käskyn ottaa komentoonsa Armeijakunta E, jonka asemapaikka oli Kreikassa. Tehtävänä oli järjestää rannikkopuolustus Kreikan rannikolle mahdollista Liittoutuneiden maihinnousua silmällä ajatellen.
Kaksi päivää myöhemmin Rommel joutui kumminkin palaamaan takaisin Saksaan.
Benito Mussolini oli syösty vallasta Italiassa.
Rommel sai käskyn johtaa armeijaryhmä B:tä, nyt kylläkin päämääränä valloittaa Pohjois-Italia. Siirrettyään esikuntansa Garda-järvelle Rommel alkoi valmistella strategiaansa
Koodisana "Axis" oli merkki Rommelille hyökätä Pohjois-Italiaan, vangita italialaiset joukot ja vallata rannikkopuolustus.
Kun syyskuun 8. päivän tietämillä maailman ympäri kiiri tieto Italian antautumisesta liittoutuneille, sai Rommel samana iltana viestin missä oli kohtalokas koodisana "Axis".
Saksan joukot käynnistivät hyökkäyksen. Rooma vallattiin nopeasti, ja kapinoivat italialaiset lyötiin Rommelin komennossa olleiden joukkojen toimesta. Rommelin ehdotuksen lopullisen puolustusvyöhykkeen luomisesta Rooman pohjoispuolelle Hitler tyrmäsi omalla vastineellaan ja määräsi sen rakennettavaksi eteläpuolelle.
Rommel arvosteli Saksan sodanjohdon suunnitelmia Italian puolustuksen rakentamisesta, ja saikin myöhemmin kuulla, että hän tämän johdosta oli menettänyt Italian ylipäällikön paikan.
Kenraali Albert Kesselring otti hänen paikkansa Italian joukkojen komentajana.

Marraskuun alkupuolella Rommel sai kuulla joutuvansa takaisin Ranskaan, Atlantin vallin kunnostustöihin.
Joulukuun viimeinen päivä hän siirtyi Armeijakunta B mukanaan Normandiaan ja sai esimiehekseen kenttämarsalkka Gerd von Rundstedtin, joka toimi Läntisten joukkojen ylipäällikkönä.
Rommelin tyrmistykseksi Saksan propaganda-koneiston suitsuttama "Atlantin valli" oli kaikkea muuta kuin mitä saksalaisille oli kerrottu: puolustuslinjan rakennustyöt olivat kesken ja laiminlyötyjä, miinakentät puutteellisia puhumattakaan puutteellisista tykistön asemista.
Rommel paneutui kunnostustyön suunnitteluun ja johtamiseen tyypilliseen tinkimättömään tapaansa. Hän henkilökohtaisesti suunnitteli erilaisia esteitä, kuten esimerkiksi "Rommelin Parsan" ("Rommel-Spargel"), joka oli yksinkertaisesti puinen hirsi maahan iskettynä tarkoituksenaan olla esteenä liittoutuneiden liitokoneille. Suunnattomat määrät panssariesteitä pystytettiin strategisiin kohtiin joka puolelle Normandian rannikkoa sekä sisäosiinkin. Miinojen määrä oli sanoinkuvaamaton.
Kuten aikaisempien esimiestensä kanssa Rommel ajautui kiistoihin myös kenttämarsalkka von Rundstedtin kanssa.
Nyt kyseessä oli panssarivaunujen sijoittaminen. Rommelin mielestä panssarivaunut olisi pitänyt jakaa pieniin ryhmiin ja hyvin suojattuihin kohtiin mahdollisimman lähelle mahdollista rintamaa, mistä ne saataisiin nopeasti torjumaan Liittoutuneiden maihinnousua. Von Rundstedtin mielestä todellinen puolustustaistelu tultaisiin käymään kaukana rannikosta, ja näin ollen paras paikka panssarivaunujoukoille olisi jossakin lähellä Pariisia.
Hitler, jonka päätökset alkoivat olla jo hieman tulkinnanvaraisia, antoi käskyn lähettää panssarivaunut keskivaiheille Pariisin ja Normandian välille.
Rommel sai kumminkin joitakin panssarijoukkoja komentoonsa ja määräsi kenraali Erich Marcksin, 84. joukkojen komentajan, siirtämään joukkonsa etulinjaan.

1944: Normandian maihinnousun alettua kesäkuun 6. päivä Rommel oli lomalla.
Huolimatta rannikon läheisyydessä olleista panssarivaunujoukoista, kuten 12. SS-panssaridivisioonasta ja Panzer-Lehr-divisioonasta ja niiden aiheuttamista suuristakin tuhoista Liittoutuneet onnistuivat etenemään nopeasti ja vakiinnuttamaan asemansa rannikolla ja sen läheisyydessä.
Rommelin esikunnan upseerit eivät osanneet tai uskaltaneet tehdä päätöstä antaa hyökkäyskäskyä panssarivaunureserveille, ja seuraukset olivat kohtalokkaat.
Rommelin ehätettyä paikalle ja Caenin taisteluiden alettua hän ymmärsi kokeneena sotilaana, että Saksan häviö ja sodan loppu eivät olleet enää kuin ajan kysymys.

Heinäkuun 17. päivänä Rommel oli palaamassa tarkastuskierrokselta rintamalta, kun RCAF:en (Royal Canadian Air Force) Spitfire-pilotti Charley Fox otti hänen esikunta-autonsa hävittäjänsä tähtäimiin.
Hävittäjien tulituksessa Rommelin autonkuljettaja haavoittui sillä seurauksella, että Horch -mallinen auto pyörähti katolleen ojan pohjalle paiskaten tulituksessa haavoittuneen Rommelin tielle. Hän sai sirpaleita kasvoihinsa sekä useita kallonmurtumia. Hänet toimitettiin Luftwaffen sairaalaan Bernayhin, missä hän seuraavana päivänä palasi tajuihinsa lääkäreiden ja hoitajien suureksi ihmetykseksi.
Joitakin päiviä myöhemmin Hitler yritettiin salamurhata.
Ryhmä korkea-arvoisia upseereita oli suunnitellut pommiattentaatin tehtäväksi yhdessä Hitlerin johtamassa kokouksessa, mutta suunnitelma epäonnistui Hitlerin selvitessä pommiräjähdyksestä pelkillä naarmuilla.
Gestapo aloitti välittömästi laajat tutkimukset ja löydettyään kotietsinnöissä kirjeitä, muistiinpanoja ja päiväkirjoja pystyi niissä olleiden tietojen perusteella pidättämään melkein kaikki aikaisempienkin salamurhahankkeiden suunnittelijat ja heidän sukulaiset.
Arviolta 5000 henkeä pidätettiin, joista noin 200 teloitettiin. Osa epäillyistä teki itsemurhan, jotkut saivat vankilatuomion tai joutuivat keskitysleireille.
Rommelin nimi oli yhytetty yhden salaliittolaisen, tohtori Carl Goerdelerin muistiinpanoista mahdollisena Saksan presidenttinä. Rommel ei kuitenkaan ollut missään tekemisissä yhdenkään salaliittolaisen kanssa, eikä hänen osallisuudestaan ollut minkäänlaisia todisteita.
Nyt Rommelin suorapuheisuus ja natsien kateus kostautui hänelle.
Natsien korviin oli kantautunut huhuja, että Rommel oli sairaalassa ollessaan arvostellut kärkevästi ja halveksien natsien kykyä johtaa Saksaa.
Martin Bormann, Hitlerin yksityissihteeri ja natsipuolueen kansleri, oli täysin varma Rommelin osallisuudesta salamurhahankkeeseen. Goebbels ei ollut asiasta niinkään varma.

Elokuun 8.päivä Rommel matkusti Herrlingeniin, missä hän sai yllätyksekseen kuulla olevansa määrätty kotiarestiin.
Lokakuussa, 14.päivä, kaksi saksalaista kenraalia, Wilhelm Burgdorf, joka oli Hitlerin pääadjutantti, sekä Ernst Maisel, tulivat Rommelin luokse vierailulle. Rommel otti heidät vastaan pukeutuneena Afrikassa käyttämäänsä univormuun.
Kenttämarsalkka Wilhelm Keitel oli antanut määräyksen Burgdorfille esittää Rommelille kaksi vaihtoehtoa – ensimmäinen vaihtoehto käsitti itsemurhan myrkyllä, täysimittaiset armeijan hautajaiset, täydellinen koskemattomuus Rommelin perheelle ja esikunnalle. Toinen vaihtoehto käsitti oikeudenkäynnin missä hänet todettaisiin petturiksi ja teloitettaisiin.
Myrkky vaikuttaisi kolmessa sekunnissa.
Rommel valitsi itsemurhan.
Hän sai kymmenen minuuttia aikaa hyvästellä perheensä. Hyvästeltyään vaimonsa Lucie Marian ja poikansa, 15-vuotiaan Manfredin, sekä esikuntaupseerinsa, kapteeni Aldingerin Rommel käveli auton luokse kantaen kenttämarsalkan sauvaansa. Kenraalit Burgdorf ja Maisel kohottivat kätensä natsitervehdykseen, johon Rommel ei vastannut, vaan tyynesti kätteli poikansa ja kapteeni Aldingerin vielä viimeisen kerran.
Auto kaasutti tiehensä ja viitisentoista minuuttia myöhemmin puhelin soi ja kapteeni Aldinger vastasi siihen.
Rommel oli kuollut.
Manfred Rommel on kertonut myöhemmin, että he saivat myöhemmin selville auton pysähtyneen muutaman sadan metrin päähän Rommelien kotitalosta metsäaukean viereen. Siellä Maisel ja kuljettaja olivat nousseet ulos autosta ja Burgdorf ja Rommel olivat jääneet autoon. Kun kuljettajalle annettiin lupa nousta takaisin autoon, hän näki Rommelin nuokahtaneen eteenpäin istuimellaan. Upseerin lakki oli pudonnut päästä ja kenttämarsalkan sauva oli kirvonnut käden otteesta pudoten auton lattialle.

Täysimittaiset sotilashautajaiset järjestettiin ja itse Adolf Hitler ”kunnioitti” läsnäolollaan surujuhlaa, sekä määräsi myös kansallisen muistopäivän pidettäväksi. Natsien propagandakoneisto kertoi saksalaisille suuren sotasankarin kuolleen Spitfiren tulituksessa.


Jälkisanat:

Erwin Rommel on haudattu Herrlingenin hautausmaalle, 8 km:n päähän Ulmin kaupungista länteen.
Hän on ainoa Kolmannen Valtakunnan hahmo, jolle on perustettu henkilökohtainen museo, joka sijaitsee myös Herrlingenissä.

”Afrika Korps” –joukoista ketään ei koskaan syytetty sotarikoksista.
__________________________________________________________________________