Osasto Z:n tuho 

Vuoden 1941 lopussa Toista maailmansotaa oli käyty jo yli kaksi vuotta, ja Iso-Britannian kannalta tilanne ei ollut hyvä. Taistelussa Saksan ja Italian kanssa britit olivat kärsineet tappioita Norjassa, Ranskassa ja Välimerellä, ja resurssit oli jouduttu venyttämään äärimmilleen.  Tämän lisäksi sodanjohtoa huolestutti Japani ja sen aggressiivinen politiikka Kaakkois-Aasiassa. Pääministeri Winston Churchill, tapansa mukaan taistelunhaluisena, halusi lähettää Kaukoitään laivasto-osaston, joka toimisi “pelotteena” japanilaisten valloitusaikeiden varalta. Ottaen huomioon laivaston rajalliset voimavarat  kyseessä oli kuitenkin vain kulissi. 

Kuninkaallisella laivastolla ei ollut osoittaa tehtävään muita raskaita yksiköitä kuin uusi taistelulaiva Prince of Wales, vanha taisteluristelijä Repulse sekä lentotukialus Indomitable. Tämä ajoi kuitenkin karille Karibian merellä harjoitusten aikana, joten osasto jäi ilman ilmasuojaa.  Ensimmäisen merilordin Sir Dudley Poundin, joka oli normaalisti uskollinen pääministerin kannattaja, vastaväitteistä huolimatta Churchill painosti Amiraaliteetin lähettämään nuo kaksi laivaa muodostamaan uuden Itäisen laivaston ytimen. Laivaston komentajaksi nimitettiin amiraali Sir Tom Phillips, joka oli toiminut laivaston esikunnan apulaispäällikkönä. Phillips, joka myös oli Churchillin suosikkeja aggressiivisuutensa takia, oli ollut pitkään esikuntatehtävissä, eikä hänellä ollut taistelukokemusta.

HMS Prince of Wales, yksi neljästä uppoumaltaan 44 000 tonnin King George V-luokan taistelulaivasta, oli nostanut sotalippunsa vasta yhdeksän kuukautta aikaisemmin. Oltuaan palveluksessa vähemmän kuin kaksi kuukautta Prince of Wales oli mukana osastossa, jonka tehtävänä oli saada kiinni ja tuhota saksalainen taistelulaiva Bismarck ja raskas ristelijä Prinz Eugen, jotka yrittivät murtautua Atlantille.  Toukokuun 24. aamuna lyhyessä taistelussa taisteluristelijä HMS Hood räjähti ja upposi. Prince of Walesiin osui seitsemän kranaattia – joista neljä jäi suutariksi – ennenkuin se vetäytyi taistelusta, saatuaan itse kolme osumaa Bismarckiin.  Illalla laivat vaihtovat pikaisesti laukauksia ennen kuin Prince of Wales palasi takaisin Scapa Flowiin. Bismarckin upottivat myöhemmin Gibraltarista lähtenyt osasto H. Tämän jälkeen  Prince of Wales kuljetti pääministeri Winston Churchillin Argentian lahdella Newfoundlandissa 9.-12. elokuuta 1941 pidettyyn Atlantin konferenssiin presidentti Franklin D. Rooseveltin kanssa. Tilaisuudessa allekirjoitettiin Atlantin julistus, jota pidetään Yhdistyneiden kansakuntien syntyhetkenä.

Lokakuussa 1941 Prince of Wales lähti kohti Kaukoitää Hyväntoivon niemen kautta ja kohtasi Repulsen Colombossa, Ceylonilla. Laivat, joita kutsuttiin Osasto Z:ksi, saapuivat  Singaporeen suuren julkisuuden saattamina 2. joulukuuta 1941.  Phillips otti nyt virallisesti komeentonsa Brittiläisen Itäisen laivaston, joka Osasto Z:n lisäksi koostui kevyistä ristelijöistä Danae, Dragon ja Durban.  ”D”- luokan ristelijät olivat vanhoja, Ensimmäisen maailmansodan aikaisia aluksia, joita voitiin käyttää vain saattueiden suojaamiseen.

Singaporessa oli brittien laivastoasema, jota oli valmisteltu 1920-luvulta lähtien toimimaan Kaakkois-Aasiaa sekä Australian ja Euroopan välisiä meriyhteyksiä suojaavan laivaston tukikohtana. 1930-luvun taloudellisen laman ja vallinneen rauhaan pyrkivän politiikan takia päättjillä ei kuitenkaan ollut halua sijoittaa Singaporeen sellaista laivastoa, jolla olisi ollut kykyä tällaisen tehtävän toteuttamiseen. Samoin Singaporen varustaminen oli jäänyt pahasti kesken.

Vain viisi päivää en jälkeen, kun Phillipsin laivat olivat saapunet Singaporeen,  Japani iski yllättäen ei ainoastaan Pearl Harboriin, vaan myös Filippiineille, Hong Kongiin, Thaimaahan ja Malakan niemimaalle.  Vaikka britit, ja varsinkin pääministeri Churchill, puhuivat Singaporesta ”linnoituksena”,  Malakan niemimaan eteläkärjessä sijaitsevaa saarta ei oltu valmisteltu lainkaan maalta tapahtuvaa hyökkäystä ajatellen.  Kuninkaallinen laivasto oli jo vuonna 1937 todennut, että todennäköisin tapa Singaporen kukistamiseksi oli tehdä maihinnousuja Malakalle ja edetä niemimaata etelään kohti Singaporea. Oli syntynyt juuri sellainen tilanne, jota Britannian sodanjohto johto oli alusta alkaen pelännyt, ja näyttämö oli valmis suureen tragediaan.  
 

Sodan aikana päättäjät joutuvat jatkuvasti punnitsemaan operaatioiden riskejä ja mahdollisia hyötyjä keskenään. Vihollisuuksien alkaessa amiraali Thomas C. Hart, Yhdysvaltain Aasian laivaston komentaja, suunnitteli lähettävänsä pienen iskuosastonsa häiritsemään japanilaisten laivakuljetuksia Filippiinien pohjoispuolella, mutta totesi, että riski laivojen menetyksestä oli suurempi kuin operaatiosta saatava hyöty, koska vihollisella oli alueella ilmaherruus.  Amiraali Phillipsillä oli Malakalla täsmälleen sama ongelma.  Pitäisikö hänen viedä laivansa Siamin lahdelle estääkseen japanilaisia vahvistamaan sillanpääasemiaan Singorassa Malakan koillisrannikolla, ja samalla asettaa ne alttiiksi ilmahyökkäyksille Indokiinan tukikohdista?  Hän päätti ottaa riskin. Kun Kunikaalliset ilmavoimat ja maavoimat taistelivat hengestään, Kuninkaallinen laivasto ei voinut kunnioittaa perinteitään jäämällä ankkuriin makaamaan.

Näin ollen Osasto Z, Prince of Wales ja Repulse, saattajinaan Kuninkaallisen laivaston hävittäjät Electra, Express ja Tenedos sekä australilainen hävittäjä HMAS Vampire, lähti merelle Singaporesta kello 1735 joulukuun 8. päivänä.  Amiraali Phillips jätti esikuntapäällikkönsä maihin ja nosti lippunsa Prince of Walesilla. Ennen lähtöään Phillips pyysi ilmavoimia tekemään tiedustelulentoja aiotulla reitillä ja järjestämään hävittäjäsuojan hyökkäyksen ajaksi; mutta pian puolenyön jälkeen hän sai esikuntapäälliköltään viestin, että RAF oli niin kovassa paineessa antaessaan tukea maavoimille, että amiraali ei voinut odottaa ilmasuojaa Singoraan, ja että japanilaisia raskaita pommikoneita oli jo nähty Indokiinassa ja että kenraali MacArthuria oli pyydetty lähettämään ”Lentäviä linnoituksia” hyökkäämään niiden tukikohtiin.  Hän ei voinut tietää Yhdysvaltojen Kaukoidän ilmavoimien epätoivoisesta tilanteesta.

Japanilaiset maihinnousuosastot olivat jo saaneet tukevan jalansijan Thaimaan eteläisellä niemimaalla, kun Thaimaa oli antautunut lyhyen taistelun jälkeen. Kota Bharussa, Malakan niemimaalla, britit ja paikalliset joukot kävivät epätoivoista viivytystaistelua. Kun Phillipsin osasto saapui paikalle, hänen tilaisuutensa oli jo mennyt;  japanilaiset puolustuskyvyttömät kuljetuslaivat olivat jo palaamassa tukikohtiinsa. 

 Phillips purjehti pohjoiseen jättäen Anambasin saaren vasemmalle ja sai kello 0629 joulukuun 9. päivänä viestin, että hävittäjä Vampire oli havainnut viholliskoneen.  Tällä ei kuitenkaan ollut vaikutusta ja Osasto Z jatkoi matkaansa kohti Singoraa sateisen sään suojatessa brittejä lentotiedustelulta. 

Asiat kääntyivät brittien kannalta huonompaan suuntaan, kun kello 1415 japanilainen sukellusvene I-65  ilmoitti radiolla nähneensä ”kaksi Repulsen tyyppistä vihollisen taistelulaivaa, kurssi 340, vauhti 14 solmua”.  Vara-amiraali Nobutake Kondon osasto, taistelulaivat Kongo ja Haruna, raskaat risteilijät Atago ja Takao sekä kahdeksan hävittäjää, lähti merelle Poulo Condorin saarelta Indokiinan eteläkärjessä hyökätäkseen Osasto Z:n kimppuun seuraavana aamuna.  Kondo määräsi vara-amiraali Jisaburo Ozawan raskaan ristelijä Chokain ja kontra-amiraali Takeo Kuritan raskaat ristelijät Kumanon, Mogamin, Mikuman ja Suzuyan sekä kevyen risteilijä Sendain tekemään yöhyökkäyksen Osasto Z:a vastaan, mutta nämä eivät tavoittaneet brittilaivoja. I-65:n lähettämä viesti kirjattiin väärin ylös huonon radioyhteyden takia, mikä aiheutti sekaannusta.

I-65 nousi pintaan ja alkoi takaa-ajon, mutta äkillinen sadekuuro verhosi brittiläiset laivat. Sukellusveneen jatkaessa takaa-ajoa Siamin lahdella partioivan kevyen ristelijä Kinun Kawanishi E7K "Alf"-kellukekone hyökkäsi erhedyksessä I-65:n kimpuun luulleen sitä viholliseksi. I-65 joutui tekemään hätäsukelluksen.  Noustuaan pintaan puoli tuntia myöhemmin Phillipsin laivat olivat kadonneet näkyvistä.

Phillips oli saapumassa japanilaisten lentokoneiden toimintasäteen piiriin ilman omien koneiden antamaa suojaa, mutta hän toivoi yhä yllättävänsä japanilaisen maihinnousulaivaston Singorassa.  Iltapäivällä Phillipsin laivojen sijainti oli 150 merimailia Indokiinasta etelään ja 250 mailia itään Malakan niemimaasta.  Amiraali Kuritan risteilijät Suzuya ja Kumano lähettivät ilmaan kaksi E13A1 "Jake" -kellukekonetta, jotka löysivät Osasto Z:n ja seurasivat sitä jonkin aikaa, mutta molemmat joutuivat tekemään pakkolaskun mereen polttoaineen loputtua. Vain  Suzuyan koneen miehistö pelastettiin.

Kello 1830 sään kirkastuessa ja Phillipsin nähdessä japanilaiset tiedustelukoneet, hän ymmärsi tilanteen olevan epävarma ja käyvän yhä vaarallisemmaksi. Yllätysmahdollisuus oli menetetty ja hämärän tulessa Phillips harkitsi vaihotehtoja. Sillä aikaa vanha hävittäjä Tenedos lähetettiin yksinään takaisin Singaporeen polttoaineen käydessä vähiin, ja sille annettiin määräys olla radioyhteydessä Singaporeen seuraavana aamuna kello 0800 laivan ollessa rittävän välimatkan päässä Osasto Z:sta.  Kukaan ei arvannut, että Tenedos joutuisi hyökkäyksen kohteeksi ennen kuin japanilaiset löytäisivät brittien raskaat yksiköt.

Etsiessään Osasto Z:a yön aikana japanilaiset tiedustelukoneet erehtyivät luulemaan amiraali Ozawan raskasta ristelijää Chokaita viholliseksi ja ilmoittivat sen sijainnin kontra-amiraali Sadaichi Matsunagan  22. lentolippueen päämajaan Saigoniin, jonka seurauksena 53 japanilaista pommikonetta saapui paikalle ja valmistautui hyökäykseen. Tiedustelukone pudotti valopommin valaistakseen maalin. Viime hetkellä laiva tunnistettiin omaksi ja hyökkäys keskeytettiin. Amiraali Ozawa ilmoitti Chokain sijainnin Saigoniin.  Lentokoneet kutsuttiin takaisin ja etsintä keskeytettiin pimeän ajaksi.

Hävittäjä Electran tähystäjät näkivät lentokoneen pudottaman valopommin,  jonka arveltiin olevan noin 5 merimailin etäisyydellä.  Phillips reagoi muuttamalla laivojensa kurssia poispäin havain-nosta. Voimme vain arvailla, mitä olisi tapahtunut jos kurssia ei olisi muutettu. Jos brittiläinen ja Ozawan osasto olisivat kohdanneet, taistelu olisi varmasti jäänyt merisodankäynnin historiaan.

Niin ei kuitenkaan käynyt ja kello 2055 joulukuun 9. päivänä Phillips, joka tiesi osastonsa olevan perusteellisen etsinnän kohteena, lähetti viestin laivojensa päälliköille: ”Olen asiaa harkittuani päättänyt keskeyttää operaation, koska lentokoneet ovat  paikallistaneet osaston ja sen takia kohteemme olisivat lähes varmasti siirtyneet turvaan aamuun mennessä ja vihollinen valmistautunut taisteluun.”  Osasto Z kääntyi kohti etelää ja suuntasi takaisin Singaporeen. Jos tämä suunnitelma olisi pitänyt, seikkailu olisi luultavasti päättynyt englantilaisten kannalta onnellisesti.

     Amiraali Phillipsin laivojen purjehtiessa etelään,  brittien puolustus oli murtumassa  Malakan niemimaalla.  Kello 0050 10. joulukuuta  Phillips sai viestin esikuntapäälliköltään  Palliserilta Singaporesta:  “VIHOLLISEN MAIHINNOUSU ILMOITETTU KUANTANISSA”.  Phillips ymmärsi tämän merkitsevän välitöntä vaaraa, koska Kuantan sijaitsi Singaporen ja  Kota Bharun puolivälissä ja alueella oli lentokenttä sekä maantie niemimaan poikki.  Hän päätti iskeä Kuantaniin, koska osaston sijainti mahdollisti hyökkäyksen aamunkoitteessa.  Mutta ilmoitus oli virheellinen, ja tämä tulisi koitumana kohtalokkaaksi.  Kello 0100  Osasto Z muutti kurssin lounaaseen ollakseen Kuantanissa päivän valjetessa.  Phillips ei kuitenkaan uskaltanut rikkoa radiohiljaisuutta ilmoittaakseen aikeistaan ja pyytääkseen Kuantaniin hävittäjäsuojaa.

Japanilainen sukellusvene I-58, joka partioi 140 merimailia Kuantanista itään, oli yöllä pintakulussa, kun sen tähystäjät havaitsivat lähestyvät brittiläiset laivat 600 metriä keulasta vasemmalla. I-58 sukelsi välittömästi ja yritti ampua täyden kuuden torpedon täyslaidan edellä kulkevaan Prince Of Walesiin, mutta ensimmäisen torpedoputken ulompi luukku oli juuttunut kiinni ja taistelulaiva ehti pois ampumalinjalta.  Sukellusvene ampui kaikki muut torpedot kohti perässä seuraavaa Repulsea - ohi.  I-58 raportoi välitömästi Osasto Z:n kulkevan etelälounaaseen 24 solmun nopeudella.  Kevyt ristelijä kuuli viestin ja välitti sen vara-amiraali Ozawan lippulaivalle ristelijä Chokaille.   

Kello 0315 I-58:n raportti saavutti kontra-amiraali Matsunagan 22. lentolippueen päämajan Saigonissa, ja tästä pääteltiin, että Osasto Z oli suuntaamassa etelään kohti Singaporea.  Sen seurauksena kello 0600 japanilaisten koneiden ensimmäinen aalto – kolme tiedustelukonetta ja yhdeksän G3M ”Nell” -pommikonetta nousi ilmaan etsimään brittiläisiä laivoja.

Aamun valjetessa kontra-amiraali Kuritan risteilijäosasto; Kumano, Mogami, Mikuma, Suzuya ja Sendai sekä neljä hävittäjää, liittyi amiraali Kondon osastoon. Kondo määräsi myös vara-amiraali Ozawan liittymään laivoineen takaa-ajoon. Kello 0735 alkaen 34 Mitsubishi G4M1 "Betty” -pommittajaa ja 51 Mitsubishi G3M2 "Nell"-torpedokonetta nousi ilmaan tukikohdistaan Saigonissa ja Thudaumotissa Ranskan Indokiinassa ja ottivat suunnan kohti Osasto Z:n arvioitua sijaintia.  Lento-osasto oli järjestetty 9 koneen lentueiksi, jotka suuntasivat etelään pitkin 105. pituuspiiriä. Pilvisestä säästä johtuen etsintäkoneet eivät löytäneet brittialuksia menomatkalla.

Osasto Z:n saapuessa Kuantanin edustalle päivän valjetessa, tunnistamattomasta lentokoneesta saatiin näköhavainto. Amiraali Phillips jatkoi samalla kurssilla, mutta Prince of Walesilta lähetettiin ilmaan tiedustelukone. Se ei löytänyt merkkejä vihollisista.  Hävittäjä Express, joka  määrättiin tarkistamaan Kuantanin satama, havaitsi sen autioksi ja palasi kello 0835 ilmoittaen: ”Kaikki on hiljaista kuin sateisena sunnuntai-iltapäivänä”.  Phillips, joka ei vielä epäillyt, että Singaporesta saatu tieto olisi virheellinen, jatkoi japanilaisten alusten etsimistä, ensin pohjoisesta, sitten idästä. Osasto löysi hinaajan, jolla oli mukanaan epäilyttävän näköisiä proomuja.  Sotilaiden sijasta näiden lastina havaittiin olevan viljaa ja lyhyen tarkastuksen jälkeen ne päästettiin menemään.

Hieman kello 1000 jälkeen Phillips sai viestin hävittäjä Tenedosilta – ”VIHOLLISKONEET POMMITTAVAT MEITÄ” – 150 merimailia etelään Osasto Z:sta. Japanilaiskoneet olivat lentäneet Phillipsin laivojen itäpuolelta ja havainneet Tenedosin olleessan kääntymässä paluumatkalle.  Taitavasti ohjailtu hävittäjä ei saanut osumia ja pystyi palaamaan vaurioitta Singaporeen.

Äskeiset proomut oli pian unohdettu, kun Phillips muutti kurssin lounaaseen ja nosti osaston vauhdin 25 solmuun. Kello 1020 Prince of Walesin tähystäjät näkivät lentokoneen varjostavan osastoa ja laivoilla aloitettiin enimmäiset valmistelut ilmahyökkäyksen varalta: tykit miehitettiin ja miehistö puki päälleen kypärät ja tulelta suojaavat huput.  Aurinko paistoi nyt kirkaalta taivaalta.  Melkein välitömästi Repulsen tutka havaitsi lentokoneen suunnassa 220 astetta.  Kello 1100 Phillips määräsi kurssiksi 135 astetta ja laivat asettuivat taistelumuodostelmaan. Muutamaa minuuttia myöhemmin yhdeksän viholliskonetta (japanilaiset lähteet puhuvat kahdeksasta) nähtiin lähestyvän keulasta oikealla noin 3 000 metrin korkeudessa – ”pienet hopeanväriset koneet , jotka lensivät meitä kohti tiukassa muodostelmassa”.  Phillips ei tässä vaiheessa, eikä myöhemminkään hyökkäyksen aikana, määrännyt osaston tekemään savuverhoa.  Kello 1113 Osasto Z avasi tulen. Japanilaiset koneet lähestyivät vakaasti läpi ammusten välähdysten ja mustien savutuprahduksien lentäen kohti Repulsea ja pudottaen kello 1122 pomminsa – joista yksi osui lähelle laivan oikealle puolelle, seitsemän hyvin lähelle laivan vasenta kylkeä ja yksi laivan lentokonesuojaan vasemmalle puolelle. Pommi lävisti sen räjähtäen tuuletinhuoneessa aiheuttaen tulipalon, joka kuitenkin saatiin pian sammumaan. 

Tämä oli vasta alkusoittoa. Kello 1142 yhdeksän torpedokoneen osasto lähestyi korkealla keulasta vasemmalla. Koneet käyttivät pilviä suojanaan ryhmittyäkseen, laskeutuivat alemmaksi osaston venyessä  väljäksi portaittaiseksi jonoksi ennen kuin kävivät hyökkäykseen kahden tai kolmen koneen osastoina.  Tämä oli, niinkuin uhrit pian huomasivat, japanilaisten torpedolentäjien perushyökkäystapa.  Koneet suorittivat hyökkäyksen täysin piittamatta niitä kohti suunnatusta 66 raskaan ja 74 kevyemmän tykin tulesta.  Kommodori Bell, Phillipsin adjutantti, huomautti myöhemmin, että hyökkäys oli “erittäin hyvin toteutettu ja vihollinen ei lainkaan häiriytynyt torjuntatulesta”.

Japanilaisten koneiden pudotettua torpedonsa Repulse kääntyi oikealle ja välttyi osumilta, mutta Prince of Wales  kääntyesään vasemmalle sai kello 1144 osuman vasempaan kylkeen tykkitornien 'P3' ja  'P4' kohdalle ja todennäköisesti samanaikaisesti toisen  'Y'-tykkitornin (pääaseet)  peränpuolelle. Torpedot olivat 600 mm torpedoja, joissa oli 550 kg taistelukärki, kun taas brittien käyttämät lentokonetorpedot olivat halkaisijaltaan 457 mm ja niissä oli 136 kg räjähdysainetta.  Prince of Walesin kannalta osumat, varsinkin perään, osoittautuivat tuhoisiksi.  Varmistus tälle saatiin lopulta kun Kuninkaallisen laivaston sukeltajaryhmä tutki hylyn vuonna 1966.

Tämä torpedo repi laivan runkoon ympärysmitaltaan 4 metrin reiän, tuhosi ulomman vasemmanpuolisen potkurinakselin kannakkeen ja väänsi itse akselin. Kiero potkurinakseli, joka pyöri täysillä kierroksilla aiheutti valtavan tärinän koko laivassa. Lisäksi se repi hajalle vesitiivit väliseinät ja katkoi vieressä kulkeneet poltto- ja voiteluöljyputket. Kaikista huolella suunnitelluista torpedosuojauksista huolimatta merivedellä oli nyt vapaa pääsy laivan sisäosiin pitkin akselitunnelia.  Konehuone ”B”, kattilahuone ”Y”, vasemman puolen dieselgeneraattorihuone ja tykkitorni ”Y”:n konehuone täyttyivät kaikki nopeasti vedellä.

Kun laivaan tulvi noin 2 400 tonnia vettä, Prince of Wales  kallistui noin 13 astetta vasemmalle ja sen perä vajosi siten, että kello 1220 peräkannen vasen puoli oli veden alla huolimatta siitä, että laivan suoristamiseksi oikeanpuolisiin osastoihin laskettiin vettä. Koska molemmat vasemmanpuoleiset potkurinakselit olivat käyttökelvottomia ja ohjailukoneisto vioittunut – samantyyppiset vauriot, jotka englantilaiset tukialuskoneet aiheuttivat italialaiselle Vittorio Venetolle maaliskuussa ja saksalaiselle Bismarckille toukokuussa 1941 - Prince of Wales ajoi nyt ohjailukyvyttömänä ympyrää 15 solmun nopeudella. 

 Eikä tässä vielä kaikki. Räjähdys ja sitä seurannut veden tulviminen katkaisi sähkön syötön laivalla. Viisi kahdeksasta dynamosta rikkoutui, näistä neljä syötti sähköä laivan peräosaan.  Vauriontorjuntaryhmät epäonnistuivat yrityksissään kytkeä jäljelle jääneet kolme dynamoa syöttämään sähköä perään pääkytkentätaulun kautta; miksi näin tapahtui on jäänyt mysteeriksi. Sen sijaan Prince of Walesin vauriontorjuntaryhmät keskittyivät vetämään varakaapeleita yksittäisiin kohteisiin, tässä tapauksessa keulan 133 mm tykkitorneihin. Perän 133 mm kaksoistorneja, jotka eivät saaneet sähköä,  voitiin käyttää käsivoimin vain hitaasti.  Laivan peräsosan tuulettimet ja puhelinyhteydet eivät myöskään toimineet.  Laivan kone- ja kattilahuoneissa miehet hikoilivat hätälamppujen himmeässä valossa lähes pyörtymisen rajoilla yli 60 asteen kuumuudessa.  Ja lisäksi, mikä oli vielä vakavampaa, yhdeksän laivan kahdeksastatoista pumpusta ei toiminut sähkön katketessa, kaikki laivan peräsosassa.  Vettä, jota jatkuvasti tulvi laivaan torpedon tekemästä reiästä, ei pystytty pumppaamaan pois. 

Kello 1210, laivan ohjailumoottoreiden pysähdyttyä, kommodori Leach oli käskenyt nostaa kaksi mustaa palloa merkiksi “laiva ei ole ohjailukykyinen”.  Brittiläisen modernin laivansuunnittelun ja –rakentamisen hienoin esimerkki oli muuttunut yhden ilmahyökkäyksen aikana raajarikoksi. Myöhemmin ainakin yksi laivaston arvovaltainen edustaja lausui mielipiteenään, että laivan suunnitteluvirheet tekivät siitä ”rakenteeltaan heikomman kuin yleisesti uskottiin”.  Myöhemmin korkeimman oikeuden tuomari Bucknillin johdolla tehdyssä tutkimuksessa laivan uppoamisen syistä havaittiin, että laivan sähköjärjestelmä ei kaikilta osin vastannut laivaston hyväksymiä suunnitteluperiaatteita. Tämän seurauksena muihin  King George V- luokan laivoihin tehtiin merkittäviä muutoksia. Tutkimusraportissa kritisoitiin myös tuuletuskanavien ja kaapelikuilujen reititystä. Tutkimusryhmä suositteli, että laivan haavoittuva peräosa eristetään ylimääräisellä, vahvistetulla laipiolla. Mitä vauriontorjuntaryhmien työskentelyyn tulee, epäilemättä näiden tehokkuus ei ollut parhaalla mahdollisella tasolla yksinkertaisesti sen takia, että harjoitteluun ei oltu pystytty käyttämään tarpeeksi aikaa laivan ollessa koko ajan toiminnassa.

Repulsen päällikkö, kommodori Tennant oli lähettänyt kello 1150 Singaporeen hätäviestin, jossa ilmoitettiin Osasto Z:n olevan hyökkäyksen kohteena. Tämä oli ainoa osastolta saatu ilmoitus, josta pystyttiin päättelemään sen olevan ilmasuojan tarpeessa.  Kuusi minuuttia myöhemmin uusi yhdeksän japanilaiskoneen  osasto pudotti torpedonsa, mutta Tennant onnistui ohjaamaan laivansa  näiden välistä.  Kaksi minuuttia tämä jälkeen japanilaiset pommikoneet ottivat laivan maalikseen, mutta kaikki pommit menivät suurella nopeudella kaartavan laivan ohi. Tennant ohjasi Repulsen lähemmäksi lippulaivaa kysyäkseen voisiko hän olla avuksi, mutta ei saanut vastausta.  Pian tämän jälkeen Repulse joutui taas hyökkäyksen kohteeksi.

Kello 1220 osaston kimppuun hyökkäsi 26  torpedoilla varustettua  G4M “Betty” –pommittajaa Kanoyan rykmentistä.  Yhdeksän näistä otti maalikseen Repulsen ja lähestyi matalalla  keulan suunnasta. Noin neljän kilometrin etäisyydellä koeent jakautuivat kahdeksi osastoksi lopullista hyökkäystä varten. Oikeanpuoleinen ryhmä pudotti torpedonsa noin 2 500 metrin etäisyydeltä juuri kun vanha taisteluristeilijä kääntyi niitä kohti. Toinen lentue teki valehyökkäyksen Prince of Walesia vastaan, joka oli Repulsen vasemmalla puolella, mutta kaarsi sitten jyrkästi ja hyökkäsi vasemmalta kohti Repulsea. Yksi torpedoista osui keskilaivaan ”valtavalla tärhdyksellä, aivankuin jättiläiskäsi olisi ravistanut laivaa”, muisteli eräs laivan upseereista. Repulse kykeni silti kulkemaan 25 solmun vauhtia ja sen 105 mm tykit ja kahdeksanputkiset ”pom-pomit” yrittivät luoda suojaavan verhon vaurioituneen laivan ylle.

Samaan aikaan ohjailukyvyttömän Prince of Walesin oikeaan kylkeen osui kaksi torpedoa, keulaan aallonmurtajan etupuolelle ja komentosillan taakse.  Kaksi minuuttia myöhemmin, kello 1226, siihen osui vielä kaksi torpedoa, tällä kertaa perän ”Y” -tykkitornin taakse ja ”B”-tykkitornin kohdalle. Näiden johdosta laivaan tulviva vesi vähensi laivan kallistuman 3 asteeseen mutta oikea ulompi potkurinakseli pysähtyi ja lippulaivan nopeus putosi vain 8 solmuun. 

Hyökkääjät keskittyivät nyt Repulseen, hyökäten kaikista suunnista siten, että kommodori Tennantin oli mahdotonta väistää kaikkia torpedoja, vaikka laiva pystyi ampumaan alas kaksi hyökkäävistä japanilaiskoneista. Yksi laivan upseereista kuvasi tapahtumia seuraavasti:

”Jälleen taivas musteni ilmatorjunta-ammusten räjähdyksistä, mutta lentokoneet lähestyivät vääjäämättä ja pudottivat torpedonsa, joiden vanat suuntautuivat suoraan meitä kohti. Koska laiva kaartoi juuri oikeaan väistääkseen sieltä tulevia hyökkäyksiä, torpedojen osumia ei voitu välttää ja meihin osui kolme kertaa vain muutaman sekunnin väliajoin. Ensimmäinen räjähti asehuoneen kohdalla, toinen lähellä isomastoa, joka huojui räjähdyksen voimasta katkenneiden tukivaijereiden viuhuessa ilmassa. Laiva vaikutti ikäänkuin kompastuvan, ja tiesin vaistomaisesti, että Repulse oli mennyttä”.

Itse asiassa laivaan oli osunut neljä torpedoa kolmen asemasta. Kallistuen raskaasti vasemmalle, Repulse kääntyi 90 astetta oikealle. Laiva oli nyt  Prince of Walesin lanteella ja samalla kurssilla. Kovaäänisten välityksellä (jotka onneksi vielä toimivat) kapteeni käski kaikki miehet kannelle.

”Laivan päällikölle on aina äärimmäisen vaikeaa tehdä päätös laivan jättämisestä”, hän kirjoitti myöhemmin, ”mutta tuntien laivan rakenteen olin varma että se ei selviäisi neljästä torpedo-osumasta, ja näin kävikin, sillä laiva pysyi pinnalla vain kuusi tai seitsemän minuuttia sen jälkeen kun olin antanut määräyksen kaikille miehille tulla kannelle...”

Vääjäämättä Repulse kallistui vasemmalle miesten kiivetessä koko ajan jyrkempää  vastamäkeä kohti laivan oikeaa kylkeä. Yksi henkiinjääneistä muisteli: ”Tuntui oudolta kävellä pitkin laivan kylkeä komentosillan kohdalla.  Kun pääsin pallekölin päälle, laiva kulki yhä eteenpäin oikea kylki ylöspäin ja seisoin suorassa ... sadat miehet seisoivat nyt laivan kyljellä ja pallekölin päällä; jotkut luisuivat pitkin pyöreää pohjaa ennen hyppyä mereen ... Otin lakkini ja kengät pois ja katselin lukuisten miesten päitä, jotka olivat hypäänneet ennen minua ja kelluivat meressä laivan kulkiessa eteenpäin noin viiden solmun nopeudella vaikkakin kyljellään.  Hetki oli tullut. Vedin syvään henkeä ja hyppäsin...”

Kommodori Tennant muisteli katselleensa  komentosillan oikealta siiveltä Repulsen ollessa noin 30 astetta kallistuneena ja nähneensä komentajan ja kaksi tai kolme sataa miestä kerääntyneen laivan oikealle puolelle. “En havainnut missään vaiheessa pienintäkään merkkiä paniikista tai kurittomuudesta. Kerroin miehille sillalta, kuinka hyvin he olivat taistelleet ja toivotin heille onnea. Laivan kallistuma pysähtyi noin puolentoista – kahden minuutin ajaksi 60 tai 70 asteeseen, ja kaatui sitten lopullisesti kello 1233.”

Amiraali Phillips määräsi hävittäjät Electran ja Vampiren pelastamaan henkiinjääneet. Laivan 66 upseerista 42 (mukaanlukien Tennant) ja 1 240 miehistön jäsenestä 754 pelastui.  Japanilaiset lentokoneet eivät häirinneet pelastustoimia; niillä oli tärkeämpää tekemistä. 

Prince of Wales höyrysi nyt pohjoiseen 8 solmun nopeudella. Pian Repulsen uppoamisen jälkeen yhdeksän pommittajaa lensi laivan yli vasemmalta oikealle, kääntyi ja kymmenen minuuttia myöhemmin hyökkäsi keulan suunnasta samoin kuten aikaisemmatkin. Kompassisillalta laivan torpedoupseeri seurasi hyökkäystä: ” jotkut keulan tykit olivat yhä toiminnassa. Koneita oli jälleen yhdeksän – ne pysyivät hyvin yhdessä – odotimme pommien putoamista – kapteeni sanoi amiraalille ”nyt” ja menimme kaikki matalaksi  - pommit osuivat laivan peräpuolelle.” Onneksi vain yksi niistä osui ja aiheutti ainoastaan vähäisiä vaurioita. 

Tämä oli viimeinen hyökkäys. Siitä huolimatta Prince of Walesin hetket olivat luetut. Kello 1250  Singaporen laivastoasemalle lähetettiin viesti: ”HÄTÄTILANNE. LÄHETTÄKÄÄ KAIKKI SAATAVILLA OLEVAT HINAAJAT...”. Yksitoista minuuttia myöhemmin viesti toistettiin. Mutta kaukana olevat hinaajat eivät laivaa pystyneet enää auttamaan.  Hävittäjä Express asettui laivan vasemmalle lanteelle alkoi ottaa vastaan haavoittuneita; Carley –lautat laskettiin mereen ja pelastusveneiden kiinnikkeet irroitettiin.  Kello 1310 laiva vajosi nopeasti ja kallistui voimakkaasti vasemmalle.  Kommodori Leach antoi määräyksen pukea pelastusliivit ja valmistautua jättämään laiva. Kello 1320 Prince of Wales alkoi kallistua nopeasti järkyttyneiden miesten katsellessa Expressin kannelta:

“Suuri taistelulaiva kaatui meistä poispäin. Sen ylärakenteet katosivat näkyvistä ja musta vesiviiva ja ruskea pohja nousivat näkyviin. Laivan kannella olleet miehet kiipesivät kaiteen yli ja liukuivat pitkin petollista pohjaa”.

Kello 1320 HMS Prince of Wales, Osasto Z:n ja Itäisen laivaston lippulaiva, kaatui ja upposi, vieden mennessään amiraali  Sir Tom Phillipsin ja kommodori Leachin. Yhdeksänkymmentä laivan  110 upseerista ja 1195 laivan 1502 miehistön jäsenestä pystyttiin pelastamaan. 

Osasto Z:n tuhoaminen oli maksanut japanilaisille ainoastaan kahdeksan lentokonetta – jälleen yksi säälimätön osoitus raskaiden laivojen ilmatorjuntatulen tehottomuudesta ja etenkin Amiraaliteetin ennen sotaa käyttöönottaman tulenjohtojärjestelmän teknisistä puutteista.

Prince of Walesin upotessa yksitoista Kuninkaallisten ilmavoimien Brewster Buffalo –hävittäjää saapui paikalle saaden osaston japanilaisia pommikoneita pudottamaan pomminsa mereen ja kääntymään pakoon.  Buffaloita oli pidetty valmiudessa Sembawangin lentokentällä Singaporen saarella antamaan tarvittaessa ilmatukea Osasto Z:lle.  Tennantin hätäviesti oli tavoittanut lennonjohtokeskuksen kello 1219 ja Buffalot olivat nousseet ilmaan vain seitsemän minuuttia myöhemmin.  Vielä kerran täytyy ihmetellä, miksi laivaston komentaja itse ei pyytänyt ilmasuojaa – ja hyvissä ajoin?  Nyt Buffalot partioivat yläpuolella, kun molempien laivojen henkiinjääneitä poimittiin merestä ja lautoilta sekä pelastusveneistä.  Viimeinen laiva, jolla oli mukanaan pelastuneita, HMS Electra, saapui Singaporen satamaan tarkalleen keskiyöllä.

Iltapäivällä kaikki japanilaiset laivat poistuivat alueelta saatuaan tiedon, että molemmat brittiläiset raskaat yksiköt oli upotettu.

Seuraavana aamuna luutnantti Haruki Iki, Kanoyan rykmentin laivueenkomentaja, lensi yli edellisen päivän taistelupaikan ja pudotti mereen kaksi seppelettä. Toinen oli hänen kahden parhaan ystävänsä muistoksi, jotka olivat pudonneet ilmatorjuntatulessa edellisenä päivänä, ja toinen tarkoitettu kaikille brittiläisille merimiehille, jotka olivat kuolleet taistelussa.

Tällä tavalla, kun sotaa oli käyty vasta muutama vuorokausi, japanilaiset saavuttivat tavoitteensa lamauttaa brittiläiset ja amerikkalaiset merivoimat läntisellä Tyynellä merellä; ja näin saavutettu lähes täydellinen meren herruus, antoi japanilaisille mahdollisuuden iskeä vapaasti niiden laajojen ja rikkaiden alueiden kimppuun, jotka olivat heidän seuraava tavoitteensa.  Brittien kannalta Prince of Walesin ja Repulsen upotuksella oli välitön ja tuhoisa vaikutus, sillä Malakan ja Singaporen puolustajien moraali kärsi vakavan iskun, ja brittiläisten Kaakkois-Aasiassa olevien siirtomaiden kohtalo oli sinetöity. Harvoin on yhdellä meritaistelulla ollut näin kauaskantoisia vaikutuksia.

Pearl Harborissa amerikkalaiset taistelulaivat olivat olleet kuin harjoitusmaaleja, mutta tähän mennessä lentokoneet eivät olleet upottaneet yhtään liikkuvaa taistelulaivaa.  Vanha oppi taistelulaivojen merkityksestä alkoi jäädä historiaan, ilma-aseen kannattajat olivat innoissaan ja puolitotuus ”raskaatkaan pinta-alukset eivät pysty vastustamaan maalta käsin toimivia lentokoneita” korotettiin uskonkappaleeksi, jota kukaan ei uskaltanut yrittää todistaa vääräksi.  Lisäksi liittoutuneet menettivät pahan kerran kasvonsa kaikkialla Aasiassa ja alkoivat menettää myös uskon itseensä.

Jälkikäteen tarkasteltuna strategiaa, joka perustui melko heikon ja omaa ilmatukea vailla olevan laivasto-osaston lähettämiseen alueelle, jota vihollinen uhkasi huomattavin voimin, voidaan perustellusti kritisoida, ja brittien kannalta on valitettavaa, että Amiraalitetti antoi periksi niille, jotka uskoivat, että osastolla olisi ”ehkäisevä” vaikutus Japanin suunnitelmiin.

Mitä amiraali Phillipsin omaan toimintaan tulee, hänen alkuperäinen suunnitelmansa hyökätä japanilaisten maihinnousujoukkojen kimppuun Singorassa oli sinänsä järkevä; hänen ei voitu olettaa pysyvän toimettomana kun Malakka ja Singapore, joiden puolustaminen oli osaston lähettämisen perimmäinen tarkoitus, olivat vakavasti uhattuina.  Uudet yritykset saada hänet vakuuttuneksi operaatioon liittyvien riskien suuruudesta olisivat saattaneet vaikuttaa turhalta vitkastelulta; ja on tietenkin mahdotonta sanoa olisiko osasto välttynyt tuholta jos hän olisi jättänyt huomioimatta Kuantanin maihinnousua koskevan ilmoituksen. Miksi Phillips ei ilmoittanut tukikohtaan suunnitelmien muutoksesta 9.-10. joulukuuta välisenä yönä on vaikempaa selittää; mutta vaikka hän olisikin tehnyt niin, ei ole lainkaan varmaa, olisiko kovan paineen alla toimiva RAF pystynyt suojelemaan hänen laivojaan riittävän tehokkaasti.

Amiraliteetti näki brittiläistä osastoa uhkaavan vaaran selvästi jo joulukuun alussa, kun se kehotti Phillipsiä viemään laivansa pois Singaporesta. Voi vain pahoitella, ettei se antanut suoraa käskyä vaan teki pelkän ehdotuksen.  Voi olla, että tarve puolustaa Singaporen tukikohtaa, ja siellä olevia suuria polttoaine-, ammus- ja muita varastoja, vaikutti liiaksi Lontoossa olevine päättäjien mielipiteisiin. Loppujen lopuksi tukikohta, jonka rakentamiseen oli käytetty niin paljon rahaa ja aikaa, oli tarpeeton, jos ei ollut sieltä käsin toimivaa laivastoa.
  
Lähteitä:

http://www.odyssey.dircon.co.uk/Roskill.htm
http://www.forcez-survivors.org.uk/
http://www.combinedfleet.com/kaigun.htm

Kommentit (1)

	1. 19-06-2009 18:47
	Kiitokset erinomaisesta artikkelista.  Harvoin osasto Z:ta suomenkielellä näinkin perusteellisesti kirjoitetaan.  Artikkelissa ihmetellään oikeutetusti amiraali Philipsin haluttomuutta kutsua apuvoimia ajoissa.    Kirjassa \"Battleship, The loss of the Prince of Wales and the Repulse\" (Middlebrook ja Mahoney) on asiaa käsitelty ja esitetty aikataulut seuraavasti:    Tapahtunut:  10.15 Osasto Z havaitsee varjostavan Japanilaiskoneen.  11.13 Pommikoneet hyökkäävät  11.40 Ensimmäinen torpedohyökkäys  11.58 Repulselta viesti Singaporeen  12.20 453 laivue nousee ilmaan.  12.25 Repulse uppoaa  13.20 453 laivue saapuu paikalle (Brewster Buffalot)  13.25 Prince of Wales uppoaa.    Mahdollinen aikataulu.  10.15 Varjostava Japanilaiskone havaitaan.  10.18 Osasto Z pyytää hävittäjäsuojaa.  10.30 453 laivue nousee ilmaan  11.30 Pommikoneet hyökkäävät.  11.30 453 laivue saapuu paikalle.  11.40 Ensimmäinen torpedohyökkäys.    Osaston suojaksi olisi siis haluttaessa saatu hävittäjäkoneita 10 minuuttia ennen torpedohyökkäysten alkamista ja nimenomaan laivueelta, joka oli varattu osasto Z suojaksi.  Joissain lähteissä on epäilty Brewsterien kykyä torjua hyökkäystä, mutta ainakin suomalaisten kokemus Brewstereistä on ihan hyvä.  Lisäksi koneiden ei olisi tarvinnut taistella vihollisen hävittäjäkoneita vastaan, koska niitä ei ollut, vaan ainoastaan torpedo- ja pommikoneita vastaan, jotka olivat toimintasäteensä äärirajoilla.  Ei olisi tarvittu kummoistakaan hyökkäystä pakottamaan japanilaiskoneet pudottamaan lastinsa väistöliikkeitä varten.    Radiohiljaisuus tilanteessa, jossa osasto oli jo selvästi havaittu ja Tenedosin pommituksen osoittaessa vihollisen olevan runsain voimin liikeellä, oli tarpeetonta ja typerääkin.    Vihollisilmoituksen tekeminen kuului tietysti lippulaivalle (Prince of Wales) ja vaati ilmeisesti kohtalaista uskallusta Repulsen päälliköltä, kapteeni Tennatilta, lähettää viesti lopulta omin päin.  Komentava amiraali Tom Philips, ei halunnut kutsua lentokoneita apuun, vaan luotti laivojensa selviävän ilmankin.  Japanilaiset olivat jo pommittaneet Singaporea, ennen laivojen liikkeellelähtöä, joten oli selvää, että laivat olivat japanilaiskoneiden toimintasäteen sisällä.    Melkoinen osa tästä katastrofista menee amiraali Tom Philipsin piikkiin ja osoittaa jälleen kerran, kuinka paljon on yhden päällikön toiminnan ja osaamisen varassa.    Laivojen liikkeelle lähtö, oli tietysti oikea toimenpide.  Hienossa kirjassaan \"Japanilainen hävittäjäkapteeni\" Tameichi Hara, muistelee tunteneensa pelonsekaista kunnoitusta, kuullessaan Brittiläisen laivaston nopeasta reagoinnista japanilaishyökkäykseen ja olleensa myös hämmästynyt pelkkien lentokoneiden kyetessä upottamaan molemmat laivat.    Garzken ja Dulinin \" Battleship, Allied Battleships in World War 2\"  kirjassa on melko seikkaperäinen selvitys Prince of Walesin saamista vaurioista ja ongelmista ko. hyökkäysten aikana.  Suunnittelussa ja miehistön toiminnassa oli puutteita ja sähköjärjestelmän pettäessä, juuri mikään ei enään toiminut.    Englantilaiset tutkivat tätä asiaa perusteellisesti ja vielä sodan jälkeenkin, juuri siitä syystä, että KGV luokka edusti viimeisintä sanaa englantilaisten taistelulaivasuunnittelussa.  Eikä sen olisi pitänyt rampautua parista torpedo osumasta niin pahasti.    Kapteeni Tennatin ja Repulsen toiminnasta ei löydetty tutkimuksissa yhtään mitään moittimista. Laiva taisteli ja sitä ohjailtiin parhaiden Roal Navyn perinteiden mukaisesti. Vanhan laivan ilmatorjunnan vahvuus ei tietenkään ollut uuden sodan vaatimalla tasolla. Vähät 4 tuuman IT tykit olivat käsikäyttöisiä ja pom pomit soveltuivat vain lähitorjuntaan.    Osasto Z tuho, oli silti vain alkunäytös Brittiläisen imperiumin nöyryyttävimpään tappioon. Nimittäin Singaporen kukistumiseen alivoimaiselle hyökkääjälle. Rekisteröitynyt

Frank

Vain rekisteröityneet käyttäjät voivat kirjoittaa kommentteja.
Ole hyvä ja kirjaudu tai rekisteröidy.

Powered by AkoComment Tweaked Special Edition v.1.4.6
AkoComment © Copyright 2004 by Arthur Konze - www.mamboportal.com
All right reserved